Ähh, en tiedä. Viikonloppu kiinni, Eskadroonan käytävällä hurisee ilmastointi, miun släpärit narisee vasten lattiaa. Hiippailin siis kuumaan suihkuun pohtimaan kaikkea maan ja taivaan välillä.
En varmasti oo ainut, jolle suihku on jonkinlainen pyhäkkö missä maailma pysähtyy ja ajatuksen juoksu muuttuu jotenkin korkealentoisemmaksi. En tiedä johtuuko se verisuonten lämpölaajenemisesta vai stimuloivatko iholla valuvat vesipisarat yleensä puoliteholla käyviä aivojani, mutta kokemus on aina positiivinen yllätys.
En varmasti oo ainut, jolle suihku on jonkinlainen pyhäkkö missä maailma pysähtyy ja ajatuksen juoksu muuttuu jotenkin korkealentoisemmaksi. En tiedä johtuuko se verisuonten lämpölaajenemisesta vai stimuloivatko iholla valuvat vesipisarat yleensä puoliteholla käyviä aivojani, mutta kokemus on aina positiivinen yllätys.
Seisoin suihkussa ja tuijottelin ulos ikkunasta, aurinko oli lähes laskeutunut horisontin taakse ja vain muutamat onnekkaat auringonsäteet pääsivät värittämään taivasta. Sinertävä taivas, puiden tummat siluetit, soliseva vesi ja ikkunoissa tiivistyvä vesihöyry sai miut tajuamaan, että oon löytäny paratiisini. En tarkoita inttiä vaan tätä maailmaa. Unohdin ilkeät ja mieltäpainavat asiat, keskityin olemassa olooni. Sain riisua suojani, ei tarvinnut puolustautua muiden verbaalisilta puukoniskuilta.
Jos ihmisen perimään ei olisi koodattu pakonomaista tarvetta repiä toisten ihmisten sieluja, jokainen eläisi omassa paratiisissaan.
Seisoin suihkussa lähes tunnin, poistuin, säikähdin. Peilissä ei ollutkaan enää Rakuuna Vanhanen vaan keitetty ja höyryävä Lobster Vanhanen.
End of the Chapter Two.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti